Kissakuulumisia: leluostoksia, ulkoilua ja suuria uutisia!

Nyt on pysähdyttävä ja mietittävä kissajuttujakin! Arki on varsin hektistä ja rehellisesti aika uuvuttavaakin. Tänään minun oli tarkoitus suunnata kevätmessuille, mutta oli kuunneltava kroppaa ja päätin pitää ainakin puolikkaan lepopäivän. Iltaa vietinkin tutuissa merkeissä, kunnes nyt aion olla kissakuplassa samalla, kun seuraan illan TVoF jaksoa.

Tämän viikon suurin uutinen on se, että meidän kasvatuskisutilanne on varmistunut. Meille tosiaan tulee kissaneito kesäkuussa – mikäli laskin oikein. Luovutusiän pitäisi mennä kesäkuun ensimmäisellä viikolla, tosin varsinaisen kotiutusajankohdan päivämäärästä emme ole vielä keskustelleet. Luotan kyllä siihen, että ajankohdat tarkentuvat, kun niiden aika on. Ehkä nyt täällä blogissakin uskallan mainita, että pentu tulee Suvirannan kissalasta, kuten meidän sisaruksemmekin. Oli todella luonnollista, että seuraava kissammekin tulee sieltä. VAIKKA valehtelematta tämä odotus on todella koetellut kärsivällisyyttäni. Olemme sopineet ensi viikolle tapaamisen kasvatuskotiin, ja pääsemme tapaamaan pikkuneidin ja hänen sisaruksensa. Kyllä, minä käytän hän – pronominia kissoistakin.  Innostuneisuuteni tuskin tulisi kokonaisuudessa välittymään tekstin kautta, mutta kyllä meidän koko perhe odottaa pienen tapaamista todella paljon. Koska kissaneitomme tulee olemaan kahden kasvattajan omistuksessa, tulemme tapaamaan myös toistamiseen ennen luovutusta ja tällä kertaa myös toisen kasvattajan kanssa. Ensin kuitenkin treffit ensi perjantaina pikku, pikku neidin kanssa. Pikkumuru 💓

Kuluneella viikolla tehtiin muutama leluhankinta. Taannoin hankittuun rataan hankittiin lisäsetti, jotta siitä saadaan joko a.) pidempi tai b.) kaksi, jos kissat eivät osaa leikkiä sillä yhdessä nätisti. Samalla nappasimme mukaan muutaman lisäpallon, koska Mohilla on tapana kaivaa pallo radasta karkuteille ja sitä kaivellaan milloin vitriinin, tv-tason ja sohvan alta. Usein öiksi nappaan pallon radasta piiloon, jottei Mohi sitä yöllä koheltessaan vieritä piiloon ja… Noh, koska muutamana yönä kollipoika on mielissään vieritellyt palloa rataa edes takaisin keskellä yötä. Taisin itse tilata öiset hihhuloinnit. Lelutorakka sen sijaan ei ollut ihan yhtä onnistunut leluostos, sillä Mohi lähinnä tuijotteli sitä hölmistyneenä. Kyllä se kiinnostusta herätti, varsinkin kun poika rakensi em. radasta suljetun soikion, jossa torakka vipelsi ympyrää. Ehkä tuleva pentu innostuu surisevasta torakasta enemmän, kuin Mohi.

Sään puolesta sitä ajoittain unohtuu, että on vasta maaliskuu. Mohi on kuitenkin huomannut ilman lämpenemisen ja mielii ulos heti aamusta palvelusväen herätessä. Meillä on nyt ollut tapana käydä aamulla tai muussa sopivassa vaiheessa ulkoilemassa. On ihanaa seurata, kuinka itsevarmana kolli tepastelee komeasti häntä pystyssä. Tämä itsevarmuus tosin karisee sekunneissa, jos vastaan tulee jotain jännittävää. Esim. polkupyörä tai sauvakävelevä naapuri. Mohi muuttaa mielensä ulkoilusta nanosekunnissa ja lähtee suuntaamaan takaisin kotiin. Jos ehdin nostaa pojan syliin ennen kohtaamista, tilanne menee ohi ilman isompaa paniikkia. Yleensä kuitenkin ulkoillaan vaan omalla pihalla, missä ei pelottavia polkupyöräilijöitä tai naapureitakaan viipota sauvoineen.

Oho, niin TVoF:kin tuli päätökseen tältä erää, ja niin lopettelen tältä erää. Jos kulunut viikko oli pakattu täyteen, on sitä ensiviikkokin. Kirjoittelen kuitenkin kuulumisia kissaneidon ensitapaamisesta. Sitten, kun ehdin ja innostukseltani maltan.

Ai niin! Meinasin vallan unohtaa, että kuluneella viikolla Mohi on jostain syystä innostunut saunasta.
Mösjöö kiipeää saunan ylälauteelle huhuilemaan seuroja ja ehkä jopa saunan lämmittämistä. Tosimieshän saunoo silloin kuin haluaa, tai vähintää silloin kun palvelusväelle passaa laittaa sauna lämpimäksi. 

Kivaa viikonloppua 🌞

Mohin ulkoiluja ja kissarallia

Kuluva viikko on ollut varsin kiireinen. Ahneuksissani haalin useamman työvuoron, jopa viikonlopulle ja niiden ohessa olen opiskelijaparini kanssa tehnyt haastatteluja opparia varten. Litterointi onkin huomattavasti työllistävämpi prosessi kuin odotin, vaikka teams tallentaessaan litteroi kokouksen. Tekoäly ei kuitenkaan vastaa ihmisen tekemää ja virheitä oli aika paljon. Illat ovat venyneet myöhäisiksi ja aamuisin herään kuitenkin viimeistään jo kuudelta. Mistä lie tämänkin tavan olen oppinut. Tästä tosin Mohi tykkää, sillä kolliherra ilahtuu joka aamu suunnattomasti, kun joku ”hänen ihmisistään” herää ja kissapoika lyöttäytyy seuroihin.

Varsinaisia uutisia kissarintamalla ei tällä hetkellä ole. Mohi on jälleen löytänyt itsestään innokkaan ulkoilijan ja yleensä aamuisin käymme ulkoilemassa. Mohi nauttii ympäristön tutkimisesta selvästi enemmän nyt, kun ilmat ovat vähän lämmenneet eikä maassa ole lunta tai muutakaan ällöttävyyksiä. Kadutkin käytiin lakaisemassa niin sepelikään ei tunnu ikävältä tassujen alla. Yleensä ulkoilun jälkeen Mohi saa spurtit ja kotona vedetään rallia matot seinillä. Ehkä valjaiden irrottaminen villitsee kolliherran ja muistuttaa vapaudesta. Viikonlopulle on luvattu hyvää säätä ja varmasti touhuamme pihalla enemmän. Näillä näkymin sunnuntai on minulla vapaa, joten ei muuta, kuin tuplasturdi terassille, kissa sisään ja pihalle.

Meillä oli varsin vakaa päätös siitä, että kissa opetetaan kulkemaan ulkona valjaissa. Edelliset kissat olivat täysin sisäkissoja, mutta kaksosten kanssa harjoiteltiin ulkoilua pienestä pitäen. Mei oli se, joka varsin pitkään protestoi valjaissa oloa eikä suostunut hievahtamaankaan, kun valjaat puettiin ylle. Vanhassa kodissa asuessa molemmat pelkäsivät ulkona olemista, mutta uusi koti on huomattavasti rauhallisemmalla sijainnilla eikä ohi ajavaa liikennettä tai muita häiriötekijöitä juurikaan ole. Mohi oli se, joka varsin nopeasti muutettuamme alkoi pihalla tutkimaan ympäristöään. Mei taasen makasi terassikalusteilla protestoiden vapaudenriistoaan. Aikansa kuitenkin mökötettyään Meikin innostui liikkeellelähdöstä ja tytöstäkin kuoriutui innokas pihapiirissä liikkuja. Lopulta molemmat rohkaistuivat tepastelemaan pitkin naapuruston katuja, tullen aina toisinaan hieraisemaan itseään kanssakävelijän jalkaan, kuin varmistaakseen tutun ihmisen läsnäolon. Mikään nopea muutos ei siis ollut kyseessä, vaan valjaisiin opettelu vaati sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä ihmisiltäkin.

Kuluneella viikolla olin mukana kuuntelemassa Pyhä Birman kissa ry:n Birmaporinoita, joissa oli aiheena terveys. Uudelle kissanomistajalle ilta on varmasti hyvin antoisa, mutta itse en kokenut saaneeni siitä tiedollisesti irti oikein mitään uutta. Kivaa oli silti olla mukana kuuntelemassa ja vähän höpöttelemässäkin, vaikka en itse kovin aktiivisessa roolissa ollutkaan. Jälkikäteen jäin miettimään, että olisiko ruokakuppien puhtaus myös syytä mainita, sillä niiden säännöllinen pesu ei välttämättä ole ihan kaikille itsestään selvää. Yksi osallistuja kehui kovasti jotain shampoota kissan turkin pesemiseksi ja sen verran utelias olin, että päätin laittaa pullon tilaukseen ja kokeiluun. Mohi on nyt saanut arvioivia katseita sen suhteen olisiko aihetta käydä pesulla pitkästä aikaa. Olimme viimeksi näyttelyssä lokakuussa, joten silloin on viimeksi käyty pesullakin. Tuo tilaus tuli itseasiassa todella nopeasti, sillä kauppareissulla ollessa kilahti saapumisilmoitus puhelimeen. Sattuipa vielä niin, että paketti tuli samaan kauppakeskukseen, jossa asioin. Kaksi kärpästä ja sitä rataa! Samaisella reissulla olin jo toisaalta napannut kyytiin aikaisemman tilauksen, jossa oli odotetut kissanhiekkasäkit. Tiedossa olsi kaikenlaista puuhaa sisällä ja ulkona, eikä kiireet opparin kanssa hellitä ihan vielä. Seminaaripäivä on merkattuna kalenteriin 15.5.2025 ja sen jälkeen viimeistellään työ julkaisukuntoon. Lähellä, mutta niin kaukana. Vaikka työtä on vielä paljon, olen silti luottavainen siitä, että valmista tulee ajallaan. 

Enkelikissan jäljet sydämessäni

 

Liikuin tänään pääkaupunkiseudulla useammassakin kohteessa. Kotikaupunkini ei nyt varsinaisesti kovin kaukana täältä ole, joten siellä suunnalla tulee muutenkin liikuttua varsin usein. Aamupäivä kului kampuksella viimeisen kurssin pakollisella luennolla, minkä jälkeen vedin lounaan lennossa ja suuntasin Espoon Ikeaan, ennen tapaamista erään kissakasvattajan kanssa palkintoasioihin liittyen. No, kuten aina jäin suustani kiinni. Hänellä sattui olemaan muutaman viikon vanhoja pikkukissoja, joiden äärellä rupateltiin, sekä seurattiin pikkuisten painimatseja. Pennut ovat juuri mainiossa iässä, kun ovat jo liikkeellä, iso maailma kiinnostaa ja voi taivas miten ihanan pörröisen suloisia ne ovat! Oli myös pakko udella, että tottuuko pennuista luopumiseen ikinä ja se on kuulemma ihan yhtä vaikeaa joka kerta. Kuinkahan kaltaiseni tunteellinen hömppä pystyy kasvattajana luopumaan ainoastakaan pennusta? Eri tilanne on, kun pennut kasvavat täällä ”sijoitettuina”, jolloin pennut eivät ole omiani. Mutta kun on aika ensimmäisten omien pentujen, voikin olla hyvin vaikeaa antaa pentuja maailmalle. Saatan hyvinkin olla se kriittisin kasvattaja, jolle ei todellakaan ihan mikä tahansa koti kelpaakaan. Kranttu mikä kranttu!

Puhuimme kissojen sairasteluista, ja toki Mei nousi puheeksi ja siinä yhteydessä jutusteltiin, kuinka kokemuksen myötä oppii vaatimaan eläinlääkäreiltä harkintaa ja kokeilua muiden mahdollisuuksien varalta. Mulla on ihan järjettömän huono omatunto siitä, että en osannut vaatia Mein kohdalla enemmän. Minä en tiennyt paremmin; luotin ammattilaiseen ja heidän tietoonsa ja arvioonsa. Ärsyttää itsesyytökset ja se, että en ole vieläkään saanut lopullista mielenrauhaa asian kanssa. Saankohan koskaan, se jää nähtäväksi. Hyväksyn tapahtuneen siinä määrin kuin voin, mutta ikuinen ”entä jos” tulee aina verhoamaan Mein kuolemaa. Enkelikissa.
 

Mein kuoleman jälkeen olen suunnitellut ottavani kissa-aiheisen tatuoinnin. Varmasti kyynärvarren sisäpuolelle. Minulla on kuvakin itseasiassa jo valmiina odottamassa, se vain odottaa toteutusta eli leimaamista ihooni. Kuva on varsin kaunis ja herkkä ja se on muistotatuointi kaikille jo edesmenneille kissoilleni. Ajatus muistotatuoinnista on itseasiassa muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt Mein jälkeen se on kiteytynyt varmemmaksi päätökseksi.

Tapahtuneen jälkeen pohdin paljonkin kissojen tunteita. Kiinnitin paljon huomiota Mohin käytökseen ja suhtautumiseen siitä, että kaveri ei enää tullutkaan kotiin. Vaikka kissat tuntevat joitain tunteita kuten pelkoa, vihaa, surua, kateutta, iloa ja yksinäisyyttä meillä ihmisillä on taipumus reflektoida omia tunteitamme myös lemmikkimme kautta. Vaikka varmasti Mohi alkuun kaipasikin menehtynyttä siskoaan, peilasimme varmasti omaa kaipausta Mohin kautta huomattavasti enemmän. Varmaa oli, että Mohilla oli suruprosessissa merkittävä rooli terapiakissana ja on hän sitä edelleen. Vaikka suru ei ole enää läsnä, Mohi tuo silti perheeseemme ihan valtavasti iloa ja siitä välitetään meidän perheessämme ihan valtavasti.

Niin siitä kasvatusasiasta puhuessa tulikin mieleen, että muistin, kuin muistinkin ilmoittautua kesäkuun kasvattajakoulutukseen. Kesäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana suoritan vaadittavat kurssit kasvatustoimintaa varten. Täytyy toioa, että opiskelumotivaationi ei ihan täysin lopahda, kun oppari pullahtaa uunista ulos ja saan kursseilla jotain aikaiseksikin. Joidenkin kesäkurssien kanssa on käynyt niin, että opiskelumotivaatio on ollut täysin hukassa ja kurssit ovat olleet loputonta suokävelyä ja tervanjuontia. Eiköhän se kuitenkin ihan hyvin mene, kun tahtotila on olemassa. 

Tämän runon myötä toivottelen hyvää viikonloppua:

Enkelikissa

Hiljaa tassut koskettivat lattiaa,
kuin kevyet varjot aamun valossa.
Silmiesi syvyydessä viipyi taivas,
hetkiä, joita en ehtinyt tallettaa.

Kehräys, kuin tuulen kuiskaus,
joka vielä viipyy huoneessa.
Vaikka kuljit portin tuolle puolen,
et koskaan kulje liian kauas.

Tassunjälkiä sydämessä,
pehmeinä, pysyvinä, hellinä.
Entä jos olisin tiennyt enemmän?
Entä jos olisit jäänyt?

Iltaisin kuiskaan nimesi hiljaa,
ehkä tuuli kantaa sen luoksesi.
Jään odottamaan uniin kätkettyjä hetkiä,
joissa vielä kerran käperryt syliini.

Mutta tiedän, etten menetä sinua,
vain maailma menetti sinut.
Ja kun suljen silmäni illalla,
tunnen, kuinka lepäät yhä vierelläni.

Sydämessäni. Aina. 💕

Lelupäivä!

Nyt on pakko saada vastapainoa opparin kirjoittamiselle. Eli, täällä ollaan taas! Olin aamupäivän ja pitkälle iltapäivään tehokas opparin kanssa ja ehdin iltapäivällä hakemaan varaamani kirjat kirjastosta samalla kun kävin työhaastattelussa. Se meni ihan kivasti, vaikka en erityisesti välitä ryhmähaastatteluista. Koen kuitenkin, että osaan esiintyä ja erottua edukseni.

Opparin kirjoittamisen ohessa muistin viimein tilata kissan hiekkalaatikkoon uudet hiekka-roskapussit. Meillä on käytössä Modkat kissanvessat ja alkuun vierastin niiden sisälle kuuluvia roskapusseja. Käytössä ne ovat kuitenkin olleet tosi huiput. Suojaavat itse vessalaatikkoa, ovat pestäviä ja kestäviä. Ennen uuden kissan saapumista vaihdan molempiin vessoihin hiekka-roskapussit ja puhtaat hiekat. Hiekkoja nyt siivotaan päivittäin ja pesen roskapussit säännöllisesti. Haluan kuitenkin, että kaikki on mahdollisimman puhdasta ja hygieenistä uuden pennun saapuessa. Tilasin säkkien mukana myös pienen teltan kissalle, jonka voimme kesällä laittaa pihalle. Tai käyttää sisällä, katsotaan sitten, kuinka Mohi ja tulokas siitä kiinnostuvat.

Kissanvessoista tulikin mieleen, että eilen Mohi pitkästä aikaa käytti pienempää kissanvessaa ja tässä vessassa on yhä compact care (CC) hiekkaa. Vaihdoimme hiekkaa, koska CC:ssä oli ilmeinen laatumuutos ja se oli todella pölisevää. Eilen sen huomasi Mohikin ja poju alkoi asioituaan aivastelemaan. Muistan, kuinka jossain vaiheessa Mohi aivasteli paljon, mutta se loppui jossain vaiheessa niin en asiaan kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kunnes nyt. Mohi on pääsääntöisesti käyttänyt isompaa vessaa, jossa on käytössä ever cleanin hiekka, eikä aivastelua ole ollut. Nyt pikkuvessa on toistaiseksi poissa käytöstä, kunnes uudet säkit tulee, eikä Mohi oikeastaan edes tarvitse kahta huussia itselleen. Hankimme aikoinaan kahta eri Modkatin vessamallia, koska emme täysin olleet varmoja siitä, kuinka pennut päältä kuljettaviin vessoihin sopeutuvat. Päätimme hankkia myös mallin, jossa on käynti sivusta. Molemmat vessat ovat kyllä olleet täysin hintansa väärtejä ja jos tulisi tarpeen hankkia lisää vessoja kissoille, ne olisivat melko varmasti Modkatteja.

Uudet roskasäkit eivät suinkaan olleet ainoita kissajuttuja, joita hankin tänään. Mustissa ja Mirrissä sattui olemaan pari kivaa juttua tarjolla ja kärppänä varasin ne lähimyymälästä. Sattui vieläpä niin onnellisesti, että sain molemmat samasta. Hankkimaani donitsitunneliin Mohi ihastui heti, onhan hän tunneleista ja majoista pitävä nuoriherra. Toinen mitä varaukseen päätyi, oli Catit aktivointilelu, joka kyllä kiinnostaa Mohia ja on hän sillä leikkinytkin. Mutta… Kuten aina laatikko, jossa lelu tuli oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Olen kuitenkin henkisesti varautunut siihen, että herään yöllä siihen, kun Mohi leikkii aktivointiradallaan. Aktivointirata toimi myös perheen teinin kanssa, joka otti kysymättä harteilleen radan rakentamisen ja alkoi jo haaveilemaan lisäosista, jotta radasta saisi pidemmän. Oli hauskaa seurata kaksikon touhuja ja usein ihmettelenkin tämän kaksikon "teinisymbioosia". Rakkaat 💖

On huomattavasti helpompaa valmistautua pennun tuloon, kun pääsääntöisesti kaikki on jo valmiina. Toki kotiutumisen lähestyessä on esimerkiksi hoidettava vakuutukset kuntoon, mutta näin tarvikepuolella ollaan valmiina.  Ruokaa nyt väkisinkin joutuu hankkimaan ja sitäkin hankittiin, kun Mustissa ja Mirrissä oli määräalennus royal caninin märkäruuissa. Onneksi Mohi ei ole mikään pulska poika, joten ei ole sinällään suurta huolta liikakilojen kertymisestä, jos Mohikin penturuokaa sattuu syömään.  

Laitoin muuten pari päivää sitten kissanruohoa kasvamaan Mohille. Kissaherra tykkää ulkoillessaan jäkertää heiniä, ja vuodenaika huomioiden ihanaa vihreää heinää ei varsinaisesti ole saatavilla. Laitoin testimielessä pienen kulhollisen ruohoa kasvamaan ja tänään yllätyksekseni ne olivat jo alkaneet itämään. Jo kasvavat versot toki houkuttivat kollipoikaa ja ne muutamat kasvuun lähteneet olisivat hyvin maistuneet Mohille. Annetaan niiden vielä vähän kasvaa, ennen luonnollista lyhennystä Mohin toimesta.

Ai niin, joko arvasit mitä unohdin? Ilmoittautua kasvattajakurssille tietenkin. Onneksi tässä ei nyt varsinaisesti ole kiire. Tykkään vaan hoitaa moiset asiat ajoissa, jotta ne eivät jää viimetippaan tai unohdu kokonaan. Tänään seuraavaksi tosin taitaa olla edessä nukkumisesta haaveilua, joten uusi yritys kurssille ilmoittautumiselle on luvassa huomenna. 

Kissahaaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia

 Tietysti, kun lesoilin päivityksiä tulevan tiuhempaan, tuleekin päivittämiseen heti tauko. Kalenteri on varsin täynnä keikkatyötä lastensuojelussa, palavereita ja tapaamisia opinnäytetyöhön liittyen, sekä näiden ohella etsin vakituista työtä valmistumisen jälkeen. Perheeni kanssa tosin on käytävä keskustelu siitä, mitä haluamme kesällä tehdä. Näihin suunnitelmiin liittyy olennaisesti se haluanko pitää kesällä lomaa, vai teenkö töitä koko kesän ajan. Ehkä ainakin jonkin lyhyen reissun maltamme tehdä. Puheissamme oli reissu esimerkiksi Naantalin kylpylään pariksi päiväksi. Muuten tekisimme päiväretkiä lähialueilla. Pennun tultua tuskin haluamme lähteä ainakaan kovin pitkään reissuun, vaikka äitini aivan varmasti tulee enemmän kuin mieluusti kissavahdiksi. Äiti elää kovasti mukana meidän kissatulokkaamme prosessissa ja on aivan hurmaantunut pyhiin birmoihin.

Viimeisen päivityksen jälkeen onkin ehtinyt tapahtua paljon ja näistä kaksi kohokohtaa on Mohin kasvattajan ja äitikissan omistajien tapaaminen, sekä hienot uutiset pienen kasvavan pennun kohdalla. Pieni on ottanut hienosti painospurtteja ja vuorokausittainen painonnousu näyttää lupaavalta. Pikkuisen silmät ovat jo auenneet ja värikin tulee olemaan juuri sitä mitä toivoimme. Näyttelykelpoisuus selkiää vasta myöhemmin, mutta se on toisaalta toissijaista. Näyttää vahvasti siltä, että meille on tulossa tyttökissa. Olen asiasta tainnut jo mainitakin.

Kissaneitimme kasvaa hienosti ja onneksi saan hänestä varsin säännöllisesti kuvia, videoita ja päivityksiä kasvusta ja kehittymisestään. Parin viikon päästä pääsemme ehkä tapaamaankin pikkutytteliä. Meillä koko perhe seuraa innokkaasti pennun kuulumisia ja ensitapaamiseen tulee varmasti liittymään paljon tunteita. Siinä hetkessä tietynlainen odotus vihdoin päättyy, sekä toiveemme ja haaveemme konkretisoituu. Tämän matkan aikana on käsitelty paljon erilaisia tunteita ja todella, todella testattu kärsivällisyyttäni. Ah, kaltaiselleni nopealle elohiirelle se on ajoittain ollut vaikeaa.

Toki meistä jokaisella on omat intressimme ja toiveemme siitä, kuinka paljon kissayhteisöön haluaa lähteä mukaan. Minä koin sen ovena maailmaan, joka minua oli houkutellut jo pidempään. Saan rauhassa vouhottaa kissahömpötykseni, puhua kissa-asioista eikä minua katsota vinoon. Osittain siksikin ukkokultani kannustaa minua kissanäyttelyihin, jotta voin purkaa crazy cat lady-energiaani. Mainittakoon kuitenkin, että olen varsin jalat maassa tyyppi, joka ei turhia hötkyile. Minusta on ollut huippua tutustua birma-yhteisöön ja valtaosin minulla on toistaiseksi vain positiivista sanottavaa, vaikka olen kuullut varsin ikäviä tarinoitakin ja kuullut surullisista kissakohtaloista. Suurinta osaa kutsuisin tutuiksi, mutta on heitäkin, jotka miellän ystävikseni. Ymmärrän, että on heitäkin, jotka eivät uuden lemmikin lisäksi halua tai kaipaa elämäänsä mitään muuta. Minä sain kuitenkin harrastuksen ja ystäviäkin. Tämä harrastus syventyy vielä entisestään, sillä aion ilmoittautua mukaan kesäkuun kasvattajakurssille. Ajankohta on mainio, sillä se on valmistumisen jälkeen ja alkukesälle meillä ei varmasti ole suuria suunnitelmia, johtuen tärkeän kissatyypin mahdollisesta kotiutumisesta. Tulevan kasvattajanimeni eräät uskotut jo tietävät, mutta muutoin pidettäköön se vielä salaisuutena.

Paljon käydään keskusteluja siitä, että kissankasvatus on vastuutonta ja pitäisi ottaa kissansa mieluummin löytöeläintalosta. Kasvattaminen on kaukana vastuuttomuudesta, ainakin minä koen tärkeäksi sitoutuneisuuden terveyden ja hyvän rotuperimän edistämiseksi. Meillä on ollut ns. rescue-kissoja kaksikin kappaletta, enkä tällä mitenkään pese omaatuntoani, toisaalta en myöskään tunne, että sille on tarvetta. Kaikilla kissoilla on paikkansa maailmassa, mutta minua enemmänkin surettaa ihmisten asenteet eläimien arvosta. Mieluusti tekisin vapaaehtoistyötä paikallisessa eläinsuojeluyhdistyksessä, mutta niissä varsin usein on esim. kaneja ja olen häkeissä käytettävälle heinälle allerginen. Kävin tutustumassa paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen ja iltani päättyi tukkoisena ja silmät kutisten. Unohdin tällaisen pikkuseikan kuin löytökanit. Noh, joka tapauksessa! Pidän kaikista kissoista, mutta nyt satun pitämään pyhä birmoista rotuna ja siksi haluan osaltani olla levittämässä kauniin rodun ilosanomaa.

Ehkä on aika purkittaa tämän kertaiset höpötteöyt ja yritän vihdoin muistaa hoitaa mainitsemani kasvattajakurssille ilmoittautumisen. 3 - 2 - 1 - ja unohdus! Oho. Katsotaan miten tyypille käy. 😼

Ensimmäiset näyttelykokemukset

Päivityksiä tulee nyt vähän tiuhempaan. Kissoista kirjoittaminen on mukavaa vastapainoa opparin kirjoittamiselle. Tänään opparinohjauksessa sovittiin seminaaripäivä, joten työlle on deadline. Ihanaa ja jännää! Kuka tahansa opiskelija potee niin haikeutta, kuin odotustakin siitä, että opinnot vihdoin päättyvät. Minulla on kyllä kalenterissa tilaa vapautuvalle ajalle varmasti käyttöä. Valmistumiseni ei ole ainoa odottamani asia, sillä kesän korvilla meille pitäisi kotiutua odotettu kissanpentu, joka tulee täyttämään Mein jättämän aukon.

Minulle, meille, kissat muuttavat aina ensisijaisesti perheenjäseniksi. On väritoiveita ja haaveita, mutta olennaisinta oli hyvinvoiva ja terve kissayksilö. Minä kovasti toivoin ruskeanaamiota, koska jollain tapaa se minulle edustaa birmoja. Meille ei tullut ruskeanaamiota, vaan ruskea tabby ja suklaanaamio. He olivat täydellisisä. Mohi jopa paljastui varsin kelpoiseksi näyttely-yksilöksi. Mei kulki ensimmäisen luokan Mohin kaverina, mutta Mein sukat eivät vastanneet rotustandardia, joten hän jäi eläkkeelle vuoden ikäisenä. Mei valmistui kyllä ensimmäiseen titteliinsä, premioriksi. Pokaali  ja valmistujaisruusuke ovat nyt muistoina yhteisestä matkasta. Siinä missä muista edesmenneistä kissoista on mukana muistot ja valokuvat, Meistä muistuttaa myös näyttelyruusukkeet ja pokaali saavutetusta etapista. 

Mohin kanssa jatkamme näyttelytaivalta. Emme lokakuun jälkeen ole käyneet näyttelyissä, mutta nyt aktivoidumme jälleen näyttelytouhuihin. Olen jo ilmoittanut Mohin mukaan URK:in Siuntion näyttelyyn, joka pidetään toukokuussa. Näyttelyissä on yleensä ihan kiva pöhinä ja pääsen höpöttelemään muiden kissaihmisten kanssa. Näyttelyissä on myös aina paikalla paljon myyjiä, joilta olen ostanut paljon tarvikkeita kammoista leluihin. Tarttuipa joskus mukaan monta laatikollista kissanhiekkaakin, kun sattuivat olemaan hyvässä tarjouksessa. On ihan kivaa mennä pitkästä aikaa näyttelyyn. Viimeisin kokemus oli varsin pian Mein kuoleman jälkeen, eikä se silloin tuntunut hyvältä. Elämä kuitenkin jatkuu uusin energioin.

Mohin kanssa kävin ensimmäisen kerran näyttelyssä lokakuussa 2023, kun Mohi oli juuri täyttänyt neljä kuukautta. Neljä kuukautta on vaadittu ikä näyttelyyn osallistuakseen. Ilmoittautumisajan aikana Mohi oli vielä kasvattajan omistuksessa, ja hän hoiti vaadittavat ilmoittautumiset puolestani. Enemmän murehdin varsinaista näyttelyyn valmistautumista. Sain kasvattajalta erinomaiset ohjeet pesuun ja tarvikkeisiin, mutta pelkäsin unohtavani kuitenkin jotain. Kasvattaja lohdutti minua sillä, että kunhan muistan ottaa mukaan tärkeimmät; kissan ja rekisterikirjan ja kissa toivottavasti myös pestynä. Peseminen on varmasti edelleen oma kehityskohteeni ja yritän joka pesukerralla onnistua edellistä kertaa paremmin. Pentukissan peseminen on muuten varsin mutkatonta verraten jo aikuistuneeseen kollipoikaan, jolle viimeinen niitti on vähintään se hetkin, kun kamala kuivain hurahtaa käyntiin. Itse pesusta Mohi vaikuttaa jopa nauttivan; lämmin vesi ja purkinavaava, joka hieroo karvaturria lähes joka paikasta. Kasvattajan luona Mohin pesu onnistui vielä kotioloja paremmin.

Ensimmäinen näyttelypäivä jännitti lopulta odotettua vähemmän. Jostain syystä ajattelin siihen liittyvän valtavasti eri kikkoja ja kommervenkkeja, mutta kasvattajan ohjauksessa päivä meni oikein hyvin. Näyttelyyn mennessä ensimmäisenä tsekataan rekisterikirja ja ilmoittautuminen. Pistokokein tehtäviä eläinlääkärin tarkastuksia ei vielä ole omalle kohdalle osunut, mutta sano mun sanoneen; tässä, kun siitä mainitsen seuraavassa näyttelyssä aivan varmasti nakki napsahtaa. Ostimme näyttelyhäkiksemme tuplastrudin, jota käytimmekin molempien kissojen ollessa mukana. Mohia varten hankimme soolohäkin, joka on ollut ihan pätevä sekin.

Mukaan kannettavia kuitenkin piisaa. Ei siis riitä, että mukana on vain kissa ja rekisterikirja. Häkkejä näyttelynjärjestäjät tarjoavat osallistujien käyttöön, mutta toistaiseksi minulla on aina ollut oma mukana. Meidän automme on varsin pieni ja jos tavaraa tulisikin enemmän, jättäisin varmasti häkin matkasta. Toistaiseksi olemme kuitenkin mahtuneet verrattain hyvin häkin, kahden kissan ja kolmen matkustajan voimin. Joihinkin näyttelyihin lähdemme koko perhe.

Ensimmäisellä kerralla minua hämmensi ihan valtavasti kissojen numerot ja kissojen EMS-koodit. Koodista selkein osa on rotu SBI, pyhä birma (sacred birman). Sitten on väri ja kuvio. Mohin, joka on ruskeatabbynaamio, EMS on SBI n 21 ja voin luvata, että en vieläkään tarkistamatta sitä muista. Mutta tämä on ihan mielenkiintoista tietoa tämäkin, sillä samalla periaatteella rakentuu kaikkien kissarotujen EM-koodit. Nykyään tuomarit ja oma paikka löytyvät jo ihan luontevasti. Jokaiselle kissalle nimetään oma tuomarinsa ja kissan numeron perusteella voi arvioida milloin oma vuoro tulee. Yhden kissan arvostelussa menee n. 5 minuuttia, mutta tuomareissa on valtavasti eroja. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että omaa vuoroaan joutuu odottamaan.

Niin, niistä kannettavista. Kuten kasvattajakin sanoi, ne tärkeimmät eli kissa ja rekisterikirja. Kissalle vessa, lepopaikka (Mohi tosin sujuvasti lepäilee vessassaan), kupit ruualle ja vedelle on aika perussetti mitä mukaan on otettava. Sitten toki on kampaa, harjaa ja muuta tarvittavaa kissan kaunistautumiseen, kuten kuivashampoo. Matalareunainen kannellinen laatikko on ollut ihan huippu mukana kulkevana hiekkalaatikkona. Osa myös suosii pieniä kannellisia laatikoita myös ruokaa ja vettä varten. Näyttelyissä on yleensä jonkinlainen kahvio, josta saa syötävää ostettua, mutta minulle oma ruokapuoli tuottaa aina päänvaivaa. Termariin kahvia ja voileipiä tai salaattia mukaan. Sekä tietysti juotavaa omaan makuun. Tietysti jokainen pakkaa tavaraa mukaan sen mukaisesti mitä tarpeelliseksi näkee. Usealla on myös kuljetusrattaat kissoille, joista minäkin haaveilen. Toistaiseksi ollaan kuitenkin pärjätty ilmankin, eikä täysin haluamaani mallia ole tullut vastaan.

Vielä emme tiedä onko tuleva kissaneitomme näyttelytasoinen, mutta se selkiytyy tyttösen kasvaessa ja paljastaessa piirteensä. Mohin rinnalla näyttelyissä kulkisi kuitenkin ihan hyvin toinenkin kissa, mutta vaikka se on toiveissa ensisijaisesti toivomme uutta perheenjäsentä ja Mohille rallikaveria.

Mei

Viimeinen kuva kaksosista yhdessä. Rakkaat. 

 Harmaa sunnuntai. Selailin kuvia kissakaksosista ja ikävä ihanaa Meitä nosti jälleen päätään. Minun oli tarkoitus kertoa Mein tarina vasta myöhemmin, mutta menköön jo nyt. En oikeastaan halua, että tässä blogissa murehditaan synkkiä asioita, vaikka niitäkin on varmasti vielä edessä. Onhan kissoja ollut ja kaikki muut kissamme ovat viipyneet elämässämme huomattavasti kauemmin, mutta Mein kuolema sattui kaikista eniten. Kyseessä oli vielä nuori kissa, jonka kanssa piti olla vielä paljon yhteistä matkaa, mutta tarina katkesi kuin seinään. Aamulla leikittiin ja illalla istuttiin eläinlääkärissä neidillä ilmenneiden hengitysvaikeuksien vuoksi. Ajoin neidin kanssa toiseen kaupunkiin päivystävään eläinsairaalaan, jossa diagnoosiksi sen hetkisillä tiedoilla ehdotettiin FIP:iä, mutta myös mahdollista sydänvikaa. Mein elinajaksi arvioitiin noin viikkoa, mutta mahdollisesti kyse olisi vain päivistä. Nämä tiedot johtivat pitkiin keskusteluihin niin eläinlääkärin, sekä Viikin yo-eläinsairaalan puolelta saatuihin konsultaatioihin mahdollisen FIP-hoidon aloittamisen järkevyydestä. Varsin nopeasti puheissa nousi kuitenkin esiin hoidon mahdollinen tehoamattomuus, sydänsairauden tuoma epävarmuus selviämisestä, sekä tietysti se realiteetti, että hoito on kallis eikä se takaa kissan selviytymistä. 

Tuona iltana sydämeni särkyi. Kaikista järkevin päätös sen hetkisillä tiedoilla oli eutanasia. Koskaan kissan omistajana ei se päätös ole tuntunut yhtä raskaalta. Yhtä vaikealta tai yhtä väärältä. Väärältä siksi, koska tuntui kamalalta luopua jostain niin kauniista ja rakkaasta, vaikka tiesin päätöksen olevan armollinen. Meidän kauniin odotetun birmatytön elämä päättyisi yhden vuoden ja neljän kuukauden iässä. En missään nimessä ollut valmistautunut siihen.

Mein elämä päättyi lokakuun 11. äitini syntymäpäivänä. Ikävöin ihanaa kissaneitoamme edelleen, vaikka ymmärränkin tapahtunutta nyt paljon paremmin. Haluaisin palata tuohon iltaan ja vaatisin laajempia tutkimuksia, mitkä olisivat voineet paljastaa sairauden oikean tolan. 

Kasvattaja pyysi Mein lähettämistä avaukseen, mutta olin itse tuona iltana niin rikki, että en pystynyt asiaa jäsentelemään. Onneksi kasvattaja otti asian hoitaakseen ja tyttömme sairaudesta saataisiin enemmän tietoa. Ruokavirasto ilmoitti tulosten saamisen kestoksi noin kolme kuukautta. Heti kuoleman jälkeen ajattelin ja sanoinkin kasvattajalle, että en tiedä pystynkö sen tuloksia lukemaan. 

Mei kuvattavana

Eläinlääkäri suositteli kolmen kuukauden varoaikaa ennen seuraavan kissan ottamista. Huolena oli myös toinen kissamme, Mohi, jonka sairastumista pelkäsin sydän sykkyrällä. Emme tienneet miksi Mei sairastui ja mistä Mei FIP:iin johtaneen tartunnan oli saanut.  Onneksi Mohi on alusta asti ollut terve poika ja järkevästi selitin itselleni, että kaikki on hyvin, mutta menettämisen pelko oli läsnä pitkään. Tätä kirjoittaessa se pelko on hälvennyt, mutta toki elämän realiteetti on se, että ihan mitä tahansa voi tapahtua ihan koska tahansa. Onneksi Mohi on koko ajan ollut touhukas nuoriherra, joka tempauksillaan pitää kyllä mielen virkeänä, mutta myös kertoo hänen hyvinvoinnistaan ja luottamuksesta omaan turvalliseen kotiinsa.

Elämä jatkui, aika kului ja pikku hiljaa aloin hyväksymään pienen tyttömme menettämisen. Kunnes koitti se iltapäivä, kun ruumiinavauksen raportti tuli. Se ei ollutkaan FIP. Pahin mitä pelkäsin, oli se, että diagnoosi olisi väärä ja nyt pohdin kuumeisesti sitä, olisko Mei ollut pelastettavissa. Olisiko jotain voitu tehdä? Haavat avautuivat jälleen. Mietin ja pohdin mitä vastaavassa tilanteessa voisi tehdä, mutta samalla takaraivossani oli ääni, joka muistutti siitä, ettei mikään toisi Meitä takaisin. Mietin laajemman lausunnon pyytämistä, ja mietin jopa, kuinka pitkälle olisin valmis menemään, jos lähtisin syyttämään väärästä diagnoosista.. Kasvattajan kanssa keskustelu ja hänen neuvonsa olivat tässä kullanarvoisia. Keskustelin asiasta myös parin muun kasvattajan kanssa ja ymmärsin olevani varsin heikoilla saadakseni mitään aikaan. Laitoin kuitenkin eläinlääkärille asiakaspalautetta ja sain sieltä vastauksenkin. Varsin ympäripyöreän ja siinä vastuu siirrettiin lemmikinomistajalle. Ärsytti. Kokemus ainakin söi valtavasti luottamusta eläinlääkärien arvioinnista. Ymmärrän, että FIP on hankala diagnosoitava ja viimeinen totuus selviää vasta avauksessa. Opin ainakin vaatimaan laajempia poissulkevia testejä kissan vielä eläessä. Jos nyt ikinä vastaava tilanne tulee vastaan. Toivottavasti ei. Avausraportti kuitenkin vahvisti sen, että Mohin terveyden suhteen ei tarvinnut olla huolissaan. 

Matot saa rullalle yksinkin. Mohi näyttää mallia. 

Kolmen kuukauden varoaika on nyt ohi ja meille on näillä näkymin kotiutumassa pentu alkukesästä. Tämän pennun odotukseen liittyy paljon tunteita ja odotuksia. Tärkeimpänä on tietysti se, että Mohi saa jälleen itselleen seurakseen kaverin. Tämä pentu liittyy myös omiin haaveisiini kasvattajana, sillä pentu on tulossa sijoitussopimuksella ja sillä teetetään (ainakin) kaksi pentuetta. Tämä pentu ei kuitenkaan ole laastari, vaikka olisin halunnutkin toisen kissan nopeallakin aikataululla. Odotan kuitenkin, että tuleva birmaneito tulee tuomaan meidän perheellemme ihan valtavasti iloa, sillä häntä odotetaan saapuvaksi todella paljon. Meillä on hänelle nimikin alustavasti valittuna; Kuki. Mohi ja Kuki. Mein vielä eläessä mietimme kolmannen kissa ottamista ja sellaisesta olikin alustavasti ollut jo keskusteluja. Kunhan tulevan pennun kohdalla asiat varmistuvat, voi hyvin olla, että jatkan harkintaa ja seuraamista. Toisaalta olisihan se ihanaa, jos meille voisi jäädä yksi meillä syntyneistä pennuista. Eihän sitä koskaan tiedä.

Jokainen varmasti odottaa innoissaan pentujensa kotiutumista, Minulle birmapentujen kotiutuminen oli vuosien haaveen toteutuminen. Harmillisesti ja todella surullisesti Mein tarina jäi lyhyeksi, mutta ei lainkaan merkityksettömäksi. Minulle on tärkeää, että Mei sai koko elämänsä ajan elää kodissa, jossa häntä rakastettiin, jossa hänestä pidettiin huolta ja jossa Mei selvästi oli kiintynyt ihmisiinsä ja luotti turvalliseen ympäristöönsä. Myös tätä toivon meille muuttavalle kissaneidolle. Me odotetaan kovasti, mutta kyllä me vielä jaksetaan. Hyvää kannattaa odottaa.