Enkelikissan jäljet sydämessäni

 

Liikuin tänään pääkaupunkiseudulla useammassakin kohteessa. Kotikaupunkini ei nyt varsinaisesti kovin kaukana täältä ole, joten siellä suunnalla tulee muutenkin liikuttua varsin usein. Aamupäivä kului kampuksella viimeisen kurssin pakollisella luennolla, minkä jälkeen vedin lounaan lennossa ja suuntasin Espoon Ikeaan, ennen tapaamista erään kissakasvattajan kanssa palkintoasioihin liittyen. No, kuten aina jäin suustani kiinni. Hänellä sattui olemaan muutaman viikon vanhoja pikkukissoja, joiden äärellä rupateltiin, sekä seurattiin pikkuisten painimatseja. Pennut ovat juuri mainiossa iässä, kun ovat jo liikkeellä, iso maailma kiinnostaa ja voi taivas miten ihanan pörröisen suloisia ne ovat! Oli myös pakko udella, että tottuuko pennuista luopumiseen ikinä ja se on kuulemma ihan yhtä vaikeaa joka kerta. Kuinkahan kaltaiseni tunteellinen hömppä pystyy kasvattajana luopumaan ainoastakaan pennusta? Eri tilanne on, kun pennut kasvavat täällä ”sijoitettuina”, jolloin pennut eivät ole omiani. Mutta kun on aika ensimmäisten omien pentujen, voikin olla hyvin vaikeaa antaa pentuja maailmalle. Saatan hyvinkin olla se kriittisin kasvattaja, jolle ei todellakaan ihan mikä tahansa koti kelpaakaan. Kranttu mikä kranttu!

Puhuimme kissojen sairasteluista, ja toki Mei nousi puheeksi ja siinä yhteydessä jutusteltiin, kuinka kokemuksen myötä oppii vaatimaan eläinlääkäreiltä harkintaa ja kokeilua muiden mahdollisuuksien varalta. Mulla on ihan järjettömän huono omatunto siitä, että en osannut vaatia Mein kohdalla enemmän. Minä en tiennyt paremmin; luotin ammattilaiseen ja heidän tietoonsa ja arvioonsa. Ärsyttää itsesyytökset ja se, että en ole vieläkään saanut lopullista mielenrauhaa asian kanssa. Saankohan koskaan, se jää nähtäväksi. Hyväksyn tapahtuneen siinä määrin kuin voin, mutta ikuinen ”entä jos” tulee aina verhoamaan Mein kuolemaa. Enkelikissa.
 

Mein kuoleman jälkeen olen suunnitellut ottavani kissa-aiheisen tatuoinnin. Varmasti kyynärvarren sisäpuolelle. Minulla on kuvakin itseasiassa jo valmiina odottamassa, se vain odottaa toteutusta eli leimaamista ihooni. Kuva on varsin kaunis ja herkkä ja se on muistotatuointi kaikille jo edesmenneille kissoilleni. Ajatus muistotatuoinnista on itseasiassa muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt Mein jälkeen se on kiteytynyt varmemmaksi päätökseksi.

Tapahtuneen jälkeen pohdin paljonkin kissojen tunteita. Kiinnitin paljon huomiota Mohin käytökseen ja suhtautumiseen siitä, että kaveri ei enää tullutkaan kotiin. Vaikka kissat tuntevat joitain tunteita kuten pelkoa, vihaa, surua, kateutta, iloa ja yksinäisyyttä meillä ihmisillä on taipumus reflektoida omia tunteitamme myös lemmikkimme kautta. Vaikka varmasti Mohi alkuun kaipasikin menehtynyttä siskoaan, peilasimme varmasti omaa kaipausta Mohin kautta huomattavasti enemmän. Varmaa oli, että Mohilla oli suruprosessissa merkittävä rooli terapiakissana ja on hän sitä edelleen. Vaikka suru ei ole enää läsnä, Mohi tuo silti perheeseemme ihan valtavasti iloa ja siitä välitetään meidän perheessämme ihan valtavasti.

Niin siitä kasvatusasiasta puhuessa tulikin mieleen, että muistin, kuin muistinkin ilmoittautua kesäkuun kasvattajakoulutukseen. Kesäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana suoritan vaadittavat kurssit kasvatustoimintaa varten. Täytyy toioa, että opiskelumotivaationi ei ihan täysin lopahda, kun oppari pullahtaa uunista ulos ja saan kursseilla jotain aikaiseksikin. Joidenkin kesäkurssien kanssa on käynyt niin, että opiskelumotivaatio on ollut täysin hukassa ja kurssit ovat olleet loputonta suokävelyä ja tervanjuontia. Eiköhän se kuitenkin ihan hyvin mene, kun tahtotila on olemassa. 

Tämän runon myötä toivottelen hyvää viikonloppua:

Enkelikissa

Hiljaa tassut koskettivat lattiaa,
kuin kevyet varjot aamun valossa.
Silmiesi syvyydessä viipyi taivas,
hetkiä, joita en ehtinyt tallettaa.

Kehräys, kuin tuulen kuiskaus,
joka vielä viipyy huoneessa.
Vaikka kuljit portin tuolle puolen,
et koskaan kulje liian kauas.

Tassunjälkiä sydämessä,
pehmeinä, pysyvinä, hellinä.
Entä jos olisin tiennyt enemmän?
Entä jos olisit jäänyt?

Iltaisin kuiskaan nimesi hiljaa,
ehkä tuuli kantaa sen luoksesi.
Jään odottamaan uniin kätkettyjä hetkiä,
joissa vielä kerran käperryt syliini.

Mutta tiedän, etten menetä sinua,
vain maailma menetti sinut.
Ja kun suljen silmäni illalla,
tunnen, kuinka lepäät yhä vierelläni.

Sydämessäni. Aina. 💕